Osa suomalaisesta älymystöstä on nyt päättänyt ryhtyä cooliksi ja olla enää julkisesti kauhistumatta mistään. Argumentti on kaikilla sama: kauhistuminen esimerkiksi ministerin rasistisesta lausunnosta lisää vain energiaa sosiaalisen median myllyyn ja kasvattaa ministerin ja hänen puolueensa näkyvyyttä.
Argumentti soljahtaa kätevästi osaksi tyyppillisen älymystöcoolin elämäntapaa. Hän on omaksunut tarkkailevan, hieman ironisen ja etäännytetyn asenteen. Hän harrastaa viinejä, elokuvia, jazzia, etelän lämpöä ja ymmärtää hyvän ruuan päälle. Hän äänestää vihreitä, vasemmistoliittoa tai demareita. Hän seuraa neljää ulkomaista laatumediaa ja pitää itsensä ajan tasalla kotimaan asioista. Hän myös tietää mitä tarkoittaa kulttuurinen pääoma ja sen hallinta. Hän on periaatteessa avoin mutta suhtautuu ärtyneesti hölmöihin, jotka lähtevät mukaan joukkokauhisteluun.
Monien muiden tavoin älymystöcool kuitenkin pelkää ilmastokriisiä, liberaalin demokratian murentumista tai natsien avointa marssia kaduilla. Kaikkein eniten hän pelkää kuitenkin itsensä peliin laittamista, omien tunteidensa julkista jakamista sekä toimimista muiden samoin tuntevien kanssa. Hän kauhistuu leimautumista, poliittista profiloitumista. Hän on jumittunut jatkuvan analysoinnin luuppiin, koska ei voi olla absoluuttisen varma siitä, onko äärioikeiston vastustaminen ja suuttumuksen osoittaminen Töölöntorilla sittenkään poliittisesti järkevää. Entäpä jos se onkin vain naiivia?
Masentavien algoritmiensa keskellä älymystöcool on kuitenkin hukannut paitsi toivonsa myös yhden olennaisen yhteiskunnallisen tosiasian. Suuttumuksen, pelon, kauhistuksen ja epäoikeudenmukaisuuden tunteiden julkinen ilmaiseminen ja niiden organisoituminen kollektiiviseksi voimaksi on yhteiskunnallisen muutoksen tärkein voimavara.
Kuten olemme saaneet huomata, sillä voitetaan vaalejakin.
Edit. 15.12.2024, 15:00. Pieniä kielellisiä korjauksia.