Kirjoitin parikymmentä vuotta sitten Katseen voima -nimisen kirjan, joka löysi nopeasti tiensä niin yliopistojen kurssivaatimuksiin kuin muidenkin lukijoiden käsiin. Naputtelin sen melkoisella vimmalla samana vuonna kuin väitöskirjani. Omalta osaltaan teos auttoi minut akateemiselle uralle, ja saan siitä edelleen lukijapalautetta.
Vasta viitisen vuotta teoksen kirjoittamisen jälkeen tajusin sen, miksi olin kirjoittanut juuri katseesta, katseiden kohteena olemisesta ja niihin kytkeytyvistä visuaalisista järjestyksistä. Olin elänyt koko lapsuuteni rikkonaisessa, emotionaalisesti todella kipeässä perheessä. Sen lisäksi muutimme jatkuvasti paikasta toiseen. Jouduin lunastamaan olemassaoloni alati uusissa kouluissa ja kaveripiireissä. Keräsin huomiota, ajeerasin, käyttäydyin huonosti. Pääasia oli, että minut jotenkin nähtäisiin – kirjaimellisesti ja kuvaannollisesti.
Kun nyt aikuisena miehenä katselen tuota nyrkit pystyssä katseita kerjäävää pientä poikaa, tunnen häntä kohtaan hellyyttä. Samalla ajattelen, että elämä on jotenkin perin juurin kaunista. Se on antanut minulle mahdollisuuden katsoa tuota pikkupoikaa ja nähdä hänet vieläkin itsessäni.
*
Katseen voima oli siis osa puutettani, kyltymätöntä huomatuksi tulemisen kaipuuta. Tuo puute ajoi minut kirjoittamaan, vaikken sitä tiedostanutkaan tekstiä työstäessäni. Hieman ironisesti kirjan menestys vastasi puutteeseen muttei tietenkään koskaan pystynyt sitä poistamaan.
Kirjassa näkyvyyden kaipuuni muuntui teoreettiseksi jäsennykseksi katseiden järjestelmistä. Keskeinen hahmo oli psykoanalyytikko Jacques Lacan (1901–1981), joka hieman vaikeasti avautuvalla tavallaan sanoi olennaisen: katse ei ole vain katsojan silmissä vaan ennen kaikkea siinä, miten häntä katsotaan.
Elämme katseiden maailmassa ja niiden varaan rakentuvissa visuaalisissa järjestyksissä. Voimme sopeutua järjestyksiin ja yrittää muuttaa niitä, mutta eroon emme niistä pääse. Ne ovat jokaista yksittäistä ihmistä vahvempia, samalla tavalla kuin kielemme. Silti ajattelen, että esimerkiksi sukupuolia esineellistäviä ja alistavia kuvastoja sekä niihin sisältyviä visuaalisia järjestyksiä pitää kyseenalaistaa.
Omalla kohdallani näkyvyyden vaje johti vielä aikuisenakin monenlaisiin niin pukeutumisen kuin ylipäätään esillä olemisen rajojen koetteluun. Ne tuottivat sekä narsistista mielihyvää että häpeän tunteita. Ehkä olin valmis kantamaan niitä, ehkä en. Joka tapauksessa homma oli vain osittain tietoisen minäni hallinnassa.
*
Pari asiaa olen näkyvyyden kamppailuissani oppinut.
Ensinnäkin, nykyisessä huomiotaloudessa näkyvyydestä on tullut fetissi, jota tavoitellaan hinnalla millä hyvänsä. Ihmiset ovat valmiita tekemään mitä tahansa tullakseen huomatuiksi. Huomio ja tunnettuus ovat sosiaalista pääomaa, joka voidaan entistä vaivattomammin muuntaa taloudelliseksi pääomaksi. Huomiotalous tarjoaa myös narsistisesti vammautuneille ihmisille mahdollisuuden päästä paikkaamaan koskaan täyttymätöntä kaipuutaan. Kuinka monin osin oikeassa yhdysvaltalainen kulttuurihistorioitsija Christopher Lasch olikaan jo kirjassaan The Culture of Narcissism (1979). Hänen mukaansa elämme patologisen narsismin aikakautta.
Toiseksi, näkyvyyden kerjääminen ei ole emansipatorinen teko tai vapauden ilmaisu. Päinvastoin. Vasta kerjäämisestä vapautumisen myötä ihmisellä on mahdollisuus levolliseen ja itsetuntoiseen visuaalisen olemiseen muiden katseiden kohteena. Kukaan meistä ei tule toimeen ilman toisten hyviä katseita, mutta katseiden kerjääminen kertoo minuuden haavasta, isosta puutteesta.
Omasta näkyvyyden puutteestaan tietoiseksi tuleminen voi auttaa ahdistavien visuaalisten järjestysten tiedostamisessa. Se on ensimmäinen askel sekä järjestysten haastamiseen että omalle näkyvyydelle asettuvien normien viisaaseen noudattamiseen.
Edit. 9.4.2023. Poistettu toiseksi viimeisestä kappaleesta ilmaisu "kontrolloimattomasta". Pieniä kielellisiä korjauksia myös koko blogissa.
Vinjetin kuva: CC Wikimedia Commons. Tekijä: Papagenato. https://commons.wikimedia.org/wiki/File:Gaze_%2832610037%29.jpeg
Comments