Narsistisesta persoonallisuushäiriöstä kärsivän ihmisen yksi keskeinen tunnusmerkki on empatian puute, kyvyttömyys asettua toisen asemaan. Hän on kuuro ja sokea muiden kärsimykselle. Tällainen ihminen voi kuitenkin nousta poliittiseen asemaan, jossa hän tekee satojen tuhansien, kenties miljoonien, ihmisten elämään vaikuttavia päätöksiä. Hän voi vuolaasti pahoitella ”vaikeita päätöksiä”, vaikka empatian puute tekee niistä kuitenkin hänelle helppoja. Päätösten kohteiden elämä ei kosketa. Se voidaan hukuttaa tilastojen ja numeroiden kymeen.
Empatian puute ei tietenkään aina kerro persoonallisuuden häiriöstä. Vaikka ihmisellä olisi erinomainen myötäelämisen kyky, se ei ulotu kaikkialle ja kaikille. Jokainen valikoi tietoisesti tai tiedostamattaan empatian kohteitaan. Empatian määrä, laatu ja ilmaisutapa riippuvat myös tilanteesta ja tietenkin harkinnasta. Ihminen saattaa tuntea empatiaa, mutta työntää sen syrjään niin sanoissaan kuin teoissaan.
Hyvä poliitikko on tietenkin empaattinen. Hän kykenee edes jotenkin eläytymään niiden ihmisten todellisuuteen, joita hänen päätöksensä koskettavat. Kyky empatiaan on hänelle tarkasti kuunneltava päätöksenteon resurssi, ei emotionaalinen uhka. Niin uskomattomalta kuin se joistain kuulostaakin, empatia voi jopa johtaa poliitikon altruistisiin tekoihin, siis toimimaan toisten hyväksi pelkän oman edun vaalimisen sijaan.
*
Yhteiskunnallisesti tärkeintä on kuitenkin se, ketkä pääsevät nauttimaan poliitikon myötäelämisen kyvystä. Pääsevätkö siitä osalliseksi esimerkiksi seksuaaliset vähemmistöt? Entä inflaation ja nousevien korkojen vuoksi taloudellisiin hankaluuksiin ajautuneet keskituloiset perheet? Suuntautuuko empatia kaikkein köyhimpiin, niihin, joilla ei ole mitään? Ovatko siihen oikeutettuja sodan kauhuja paenneet lapset vai ainoastaan koulutetut maahanmuuttajat, jotka ovat heti valmiita työelämään? Entä miksi lastensairaalaa varten on helpompi kerätä rahaa kuin narkomaanien kuntoutukseen?
Kun empatia astuu yhteiskunnallisen päätöksenteon alueelle, se siis politisoituu välittömästi. Politiikan tutkija Kaisa Herne kirjoittaakin empatian vinoutuneisuudesta: ”Empatia on tyypillisesti vinoutunutta siten, että oman sisäryhmän jäsenet herättävät sitä huomattavasti herkemmin ja voimakkaammin verrattuna ulkoryhmän jäseniin.” Sisäryhmät viittaavaat niihin, joihin ihminen kykenee identifioitumaan. Ulkoryhmiin tällaista suhdetta ei haluta tai voida luoda. Herneen mukaan voimme toki ymmärtää niitäkin, jotka eivät kuulu "meikäläisiin". Useimmiten empatiakykymme suosii kuitenkin omaa sisäryhmäämme.
Vaikka sisäryhmä–ulkoryhmä-jaottelu onkin mekaaninen ja muutenkin ongelmallinen, empatian vinoutuminen on kuitenkin niin psykologinen kuin poliittinen tosiasia. Kun siis aletaan taittaa peistä empaattisuudesta politiikassa, keskustelu olisi hyvä viedä mahdollisimman konkreettisiin asioihin. Millaisiin ihmisryhmiin poliittisen toimijan empatia – jos sellaista on havaittavissa – suuntautuu, ja ketkä kaikki se sulkee ulkopuolelleen?
Viimeaikaisten, empatiaa naiivisti kyseenalaistavien ulostulojen perusteella olisi varmaan syytä pohtia myös sitä, millainen pelimerkki empatia itsessään on poliittisen huomiotalouden markkinoilla.
Kuva: David S. Soriano, Wikimedia Commons.
Comments