Katariina Sourin teoksesta käyty debatti on tragikoominen esimerkki kahdesta hyvin yleisestä keinosta tappaa keskustelu lähtökuoppiinsa. Niistä ensimmäinen on psykologisointi ja toinen ”sensuurikortti” ja siihen kytkeytyvä uhriutuminen.
Niillä kritiikin esittäjään voi löydä leiman, josta nykyisessä huomiotaloudessa on turha edes yrittää pyristellä eroon.
Jokainen saamelaisvaikuttaja Petra Laitin Instagram-videon katsonut voi huomata, että hän esittää pointtinsa argumentoiden ja puntaroi myös sitä, kuinka hankalaa kritiikin esittäminen Suomessa on. Hän myös pohtii esimerkiksi visuaalisen kulttuurin tutkimuksessa paljon esillä olevaa kysymystä: Millä ehdoilla yhteiskunnallisia vähemmistöjä kuvataan, ja kenellä on esittämisen välineet hallussaan?
Välittömästi videon julkaisemisen jälkeen Laiti ja monet muut saivat huomata, että he ovat ”pahoittaneet mielensä” tai ”loukkaantuneet”. Näin argumentointi teoksesta psykologisoitiin kritiikin esittäjän tunnetilaksi, johon voidaan hyvin helposti liittää sellaisia määreitä kuin tiukkapipoisuus ja herkkähipiäisyys. Tämä on masentavan tuttu ja etenkin populistien paljon käyttämä keino kääntää huomio argumentista argumentin esittäjään ja samalla leimata hänet tavalla tai toisella.
Jos tunnetiloja videosta nyt pitää mainita, niin se ei ole loukkaantuminen vaan vittuuntuminen ja kyllästyminen. Tosin niitäkin Laiti ilmaisee hymyillen rivien välissä, mikä on ilmeisen liikaa monelle somepuhisijalle.
Käsi kädessä psykologisoinnin kanssa käynnistyivät väitteet sensuurista. Souri teki itsestään taiteen vapauden marttyyrin ja hankki nopeasti niin uutismedian huomion kuin sosiaalisen median taputukset. Huomiotalouden mylly alkoi jauhaa täysillä. Kaiken ähellyksen keskellä vain harva huomasi, ettei Laiti – eikä tietääkseni kukaan muukaan – ole vaatinut teoksen sensuroimista. Hysteerinen ilmapiiri kuitenkin takasi sen, että jokainen kriittinen huomio niin tilanteesta kuin teoksesta kääntyi sensuuriyritykseksi.
*
Kuten Johanna Vehkoo Suomen Kuvalehden blogissaan toteaa, suuri osa uutismediaakin meni voimalla mukaan sensuurivedätykseen. Syntyi tolkuttoman sakea älämölö. Se ei lisännyt ymmärrystä mutta vahvisti entisestään ilmaisuun kulttuurinen omiminen liittyviä negatiivisia tunnemielikuvia ja haluttomuutta ottaa edes alustavasti selvää, mistä siinä oikeasti voisi olla kyse.
En ole huomannut, että yksikään uutismedia olisi esittänyt kolme keskeistä kysymystä: Ketä tällainen palvelee? Mikä on episodin poliittinen merkitys? Miten voimme jatkossa uutisoida vastaavia asioita edistämättä yleisen idiotismin syvenemistä suomalaisessa yhteiskunnassa?
Vinjetin taustakuva tehty tekoälyllä.