Britannian entinen pääministeri Boris Johnson oli – ja on varmaan vieläkin – huomion kääntämisen mestari, kuten Washington Postin Matt Potter häntä kuvaa. Brittimediassa pääministerin yllättäviä avauksia alettiin luonnehtia verbillä deadcatting, jonka voi suomentaa kuolleen kissan strategiaksi. Potterin mukaan termi on alun perin lähtöisin Johnsonin poliittiselta neuvonantajalta Lynton Crosbyltä. Poliittisen viestinnän peliliikkeenä se on kuitenkin elänyt varmaan vuosisatoja.
Kuollut kissa osoittaa voimansa esimerkiksi illalliskeskustelussa, jossa henkilön argumentit on murskattu ja ikävät tosiasiat puhuvat häntä vastaan. Johnsonin neuvo altavastaajalle kuuluu seuraavasti:
”Kun heität pöydälle kuolleen kissan, muut pöydässä istuvat suuttuvat ja kokevat inhon tunteita. Sillä ei ole kuitenkaan väliä. Australialainen ystäväni (Crosby – JS) sanoo, että olennaisinta on se, että kaikki huutavat: ’Helvetti soikoon, pöydällä on kuollut kissa.’ He siis puhuvat kuolleesta kissasta, josta haluatkin heidän puhuvan. Silloin he eivät keskustele asiasta, joka on aiheuttanut sinulle tosi paljon harmia.”
*
Jos Suomessa on joku tämän kesän aikana ollut kuolleen kissan tarpeessa, niin perussuomalaisten puheenjohtaja Riikka Purra ja hänen siivellään myös pääministeri Petteri Orpo.
Perussuomalaiset osaavat provosoida mediaan jos jonkinlaisia keskustelunaiheita räjähtelevistä lepakoista Halla-ahon salattuun kirjeeseen. Siksi onkin hämmentävää, että Purra löytää oman kuolleen kissansa, Tiitisen listan, vasta kuukausia jatkuneen piinan jälkeen. Voin vain kuvitella, millaista helpotusta Purra ja Orpo tunsivat, kun journalistit tarttuivat raatoon ja perussuomalaisten ministerien rasismi väistyi edes hetkeksi taaemmaksi.
Tiitisen lista on erinomainen kuollut kissa monista syistä, mutta erityisesti sen vuoksi, että journalismin ja perussuomalaisten intressit yhdistyvät vaatimuksessa sen julkaisemiseksi. Kummatkin voivat vedota journalistin ohjeisiin ja sanoa, että ihmisillä on oikeus tietää, mitä lista sisältää.
Listassa ei taatusti ole yhtään nimeä, jonka julkaiseminen vahingoittaisi perussuomalaisia millään tavoin. Sosiaalisen median aikakaudella listan julkaiseminen kuitenkin nostattaisi vertaansa vailla olevan spekulaatioiden, öyhöttämisen ja syntipukkien etsimisen kansanliikkeen. Mikään tuskin vastaisi perussuomalaisten poliittisiin tarpeisiin paremmin kuin kuolleen kissan kasvaminen tällaiseksi somespekulaatioiden vuolaaksi kymeksi. He tosin voittavat myös siinä tapauksessa, jos listaa ei julkaista. Siitä muodostuu aihe, johon voidaan aina sopivassa kohdin palata.
*
Hyvin tavanomainen tapa saada journalismi reagoimaan johonkin asiaan on pyrkiä kehittämään asialle niin suuri julkisuus sosiaalisessa mediassa, että journalismin on pakko herätä. Sosiaalinen media näyttelikin keskeistä roolia myös Tiitisen listan kohdalla. On kyseenalaista olisiko tämän kertainen kuollut kissa toiminut lainkaan ilman sieltä tullutta painetta. Mitä ilmeisimmin sosiaalinen media voimistaa kissaefektiä ja vaikeuttaa sen ohittamista.
Journalismille kuolleet kissat asettavat kuitenkin paineita. Voidaan nimittäin kysyä, kumpi on varsinainen uutinen: Purran vaatimus Tiitisen listan julkaisemisesta vai Tiitisen lista Purran kuolleena kissana. Kysymykseen on hyvin vaikea löytää yksiselitteistä vastausta jo yksin siitä syystä, ettemme voi aivan varmasti sanoa, onko kuollut kissa tietoisen poliittisen harkinnan tulosta vai kenties vain onnekas sattuma.
Yksi asia on kuitenkin varma. Jos politiikan journalismi ei ota kuolleen kissan mahdollisuutta vakavasti, se toimii täysin pöydällä makaavan raadon ehdoin.
Sanottakoon, että kannatan listan julkaisemista. Kaikista julkaisemiseen liittyvistä ikävistä piirteistä huolimatta listan poliittinen energia kannattaa käyttää tyhjiin mahdollisimman nopeasti.
Kuva: WikimediaCommons. Tekijä Klarisse. Tätä blogia kirjoitettaessa ei ole vahingoitettu eläimiä. Kuvan kissakin on elävä. Se vain näyttelee kuollutta.