Tasavallan presidentti Alexander Stubbin virallinen valokuva voi osoittautua niin viestinnälliseksi voimavaraksi kuin ongelmaksi. Kuva on presidentti-instituution kannalta strategisesti tärkeä tunnemielikuvien rakentaja ja laittaa pohtimaan sen valintaan johtanutta visuaalista ajattelua.
*
Kuva uudistaa presidenttikuvien lajityyppiä. Hyvin hillitysti hymyilevää Tarja Halosta ja Sauli Niinistöä lukuun ottamatta maamme presidentit ovat virallisissa kuvissaan vakavia. Jussi Ratilaisen ottama kuva rakentaa Stubbille mutkattoman, suorakatseisen ja lähestyttävän ihmisen imagoa. Juuri tällainen kaveri kävelee spontaanisti pukukoppiin tsemppaamaan kiekkojunnuja murskatappion jälkeen.
Kiinnostavan vertailukohdan otokselle tarjoaa Juha Sipilän hallituksen ministereiden kuvista syntynyt kohu seitsemän vuoden takaa. Valokuvaaja Sakari Piippo otti muun muassa Stubbista ”erilaisia” ministerikuvia. Valtioneuvoston kanslia yritti sensuroida kuvat, mikä tietenkin johti niiden räjähdysmaiseen leviämiseen. Valtionhallinnon kuvanormit ovat kaiketi sen jälkeen hieman löyhentyneet.
Virallinen kuva asemoituu myös vaivatta osaksi Stubbista julkisuuteen muodostunutta visuaalista järjestystä, jossa hampaat saavat näkyä – ja myös kuulua. Kun Stubbilta ministeriaikoina kysyttiin, jäikö häneltä jotain hampaankoloon hallitusneuvotteluista, hän vastasi: ”Nämä hampaat ovat aika isot.” Näin myös virallinen kuva ja sen ylileveä hymy rakentavat Stubbista tunnemielikuvaa positiivisena ja leikkisänä ihmisenä.
Tunnemielikuva ole kuitenkaan ongelmaton. Monet muistavat pääministeri Stubbin asettautumisen ihmistikkatauluksi Duudsonien teemapuiston avajaisissa vuonna 2014. Tempauksen takia uutismediat kysyivät otsikoida myöden, onko kysymyksessä valtiomies vai showmies. Leikkisyydestä kasvaa viestinnällinen ongelma, jos se alkaa syödä arvovaltaa ja uskottavuutta. Leikkisyyden tunnemielikuvat voivat myös herättää kysymyksen Stubbin arvostelukyvystä ja arvaamattomuudesta.
Vaikka katsoja ei sitä tietoisesti huomaisikaan, myös suoran poseerauksen selvästi esiin tuoma kasvojen epäsymmetria voi vaikuttaa kuvan viestiin. Varsinainen ongelma on ylileveässä ja Niken ”swooshin” peilikuvaa muistuttavassa suussa. Se vaikuttaa luonnottomalta ja vie kuvausta lievästi karikatyyrin suuntaan. Kuvan tunnemielikuvat voivat muuttua epävarmoiksi: Stubb on yhtä aikaa erittäin tuttu ja jotenkin vähän outo, kummallinen. Vaikka tunnemielikuvien horjuvuus onkin usein taiteellisen ilmaisun voimavara, presidentin virallisen kuvan kohdalla näin ei ole.
Kaikkein tärkein kehys kuvalle rakentuu kuitenkin historiallisen todellisuuden jännitteistä ja haasteista. Vaikka kuva voidaan tulkita positiiviseksi ja kansalaisia rohkaisevaksi, realiteetit ovat mitä ovat. Euroopassa soditaan, ilmastokriisi etenee ja yhteiskunta muuttuu entistä kovemmaksi – monia ei hymyilytä vaan ahdistaa. Halosen ja Niinistön miedosti hymyilevien kuvien ottamisen aikaan tilanne oli aivan toinen.
Jos Suomeen Stubbin aikana kohdistuu vaikkapa sotilaallinen manööveri, joka uhkaa yhteiskunnan toimivuutta ja kansalaisten henkeä, ylipäällikkömme virallinen valokuva muuttuu samalla hetkellä käyttökelvottomaksi.
*
Mitä ilmeisimmin Stubbin kohdalla visuaalinen ajattelu on pysähtynyt hänen persoonansa esiin tuomiseen. Vaikka yhteiskuntamme onkin läpikotaisin individualistinen ja henkilöbrändätty, presidentin virallinen valokuva on ennen kaikkea kuva instituutiosta. Se ei tarkoita totisen äijäkavalkadin toistamista, mutta historiallisen ja poliittisen kontekstin miettimistä se tarkoittaa.