Oikeistopopulistinen ikiliikkuja

Monet kauhistelevat perussuomalaisten varapuheenjohtaja Teemu Keskisarjan suoraviivaista rasismia keskiviikon (27.8.) A-studiossa. Juuri sellaiseen reaktioon perussuomalaiset pyrkivätkin. Se kuuluu heidän pelikirjaansa, kuten myös valtiovarainministeri Riikka Purran kiihtyneet väestönvaihtopuheet tai ministeri Mari Rantasen huntukieltoshow.

Perussuomalainen julkisuuskone toimii koko ajan täysillä kierroksilla, ja uutismedia kierrättää heidän mediasyötteitään kerta kerran jälkeen. Kun yksi syöte menettää vetovoimansa, tilalle otetaan toinen – näin liike pysyy käynnissä loputtomiin. Tätä konetta kielitieteilijä Ruth Wodak kutsuu oikeistopopulistiseksi ikiliikkujaksi.

Journalismi ei mahda ikiliikkujalle juuri mitään, koska sen oma toimintalogiikka muodostaa olennaisen osan sitä. Uutismedia ja oikeistopopulistinen politiikka tarvitsevat kumpikin sisällöilleen näkyvyyttä, myyviä otsikoita ja klikkauksia. Perussuomalaisten raflaavat ja tunnereaktioita herättävät syötteet ovat siis arvokasta tavaraa uutismedialle. Niinpä reilun kahdentoista prosentin kannatusta nauttiva puolue on koko kesän hallinnut suvereenisti politiikan journalismin ilmatilaa.

Asetelma on tietenkin kuvaamaani monimutkaisempi, mutta eittämätön tosiasia on, että uutismedia ja oikeistopopulismi hyötyvät kumpikin raflaavista, kovista ja rasistisista mediasyötteistä. Näistä uutismedian ja populismin jaetuista intresseistä pitäisi kyetä keskustelemaan avoimesti. Kyse ei ole journalismin syyttämisestä vaan sen toimintaan vaikuttavien voimien analyysistä.

Edelleen paras lukemani tämän problematiikan erittely on nuorena kuolleen politiikan tutkijan Niko Hatakan artikkeli Liittolaisia ja vastuksia: Neljä näkökulmaa populismin ja median suhteeseen (2018). Palaan Hatakan esiin nostamiin kysymyksiin tarkemmin omassa blogissaan.

*

Kun ikiliikkuja suuntaa katseet perussuomalaisten syötteisiin, huomio kääntyy pois laajemmasta yhteiskunnallisesta ja poliittisesta kehityksestä. Ikiliikkuja työntää sivuun kysymyksen siitä, miksi ja miten olemme ajautuneet yhteiskuntaan, jossa suomalaiset saavat seurata hallituspuolueen varapuheenjohtajan pidäkkeetöntä rasismia Yleisradion suorassa lähetyksessä.

Tilanteeseen on tietenkin monia syitä, joista merkittävin on pääministeri Petteri Orpon halu pitää perussuomalaiset hallituksessa hinnalla millä hyvänsä. Hänen kiistaton poliittinen saavutuksensa on rasismin normalisoitumisen edistäminen tässä maassa.

Orpon rasisminvastaiset puheet ovat itse asiassa tehneet karhunpalveluksen rasisminvastaiselle työlle vesittämällä koko rasisminvastaisuuden ideaa. Tälläkin kertaa – jos uutismedia vaivautuu häneltä asiaa tiedustelemaan – hän kertoo vastustavansa rasismia, muttei tee asialle yhtään mitään. Olisin todella yllättynyt toisenlaisesta reaktiosta.

Pohdin joulukuussa 2023 sitä, että kenties Orpo ei jää historiaan valtiomiehenä vaan kätilönä. Hän avaa ovia – poliittista ahneuttaan, ehkä hölmöyttäänkin – muutokselle liberaalista demokratiasta kohti jotain paljon synkempää yhteiskunnallista todellisuutta. Orpo ymmärtää politiikkaa, mutta mitä ilmeisimmin hän ei ymmärrä yhteiskuntaa ja historiaa.

Toivon sydämestäni, että tälle kehitykselle löytyy suomalaisesta yhteiskunnasta riittävästi vastavoimia.

 *

Mainitsemani Niko Hatakan artikkeli on Mari K. Niemen ja Topi Hounin toimittamassa teoksessa Media & populismi. Työkaluja kriittiseen journalismiin. Vastapaino 2018.

TILAA BLOGI

Vinjetin taustakuva: A-studion lähetys 27.8. Graafinen elementti: JS.