Lapin yliopistolla on käsissään väitöskirjan käsikirjoitus, joka on päästetty aivan liian pitkälle. Lauri Törhösen tekstin laadunvarmistus on pettänyt, ja tieteellistä vastuuta lopputuloksesta ei ole varmaan kantanut kukaan. Totean tämän sekä tiede- että taideyliopistossa pitkään työskennelleenä visuaalisen kulttuurin tutkijana ja professorina.
Lapin yliopiston taiteiden tiedekuntaneuvostolla on kaksi ikävää mutta lopulta hyvin selkeää vaihtoehtoa. Niiden seuraukset ovat tosin erilaisia.
Jos tiedekuntaneuvosto näyttää vihreää valoa, se hyväksyy korkeimmaksi akateemiseksi opinnäytteeksi tekstin, joka ei selvästikään sellaiseksi kanna. En ala argumentoida tässä tarkemmin. Jokainen tieteelliseen ja taiteelliseen tutkimuksen perehtynyt voi miettiä tekstiä ja siitä kirjoitettuja lausuntoja esimerkiksi Lapin yliopiston väitöskirjojen arvostelukriteereiden valossa .
Hyväksyvällä päätöksellä yliopisto lätkäisee märän rätin niiden tutkijoiden kasvoille, jotka suhtautuvat työhönsä pieteetillä ja pyrkivät seuraamaan tutkimuksen perussääntöjä ja etiikkaa mahdollisimman tarkasti. He tietävät, että niiden noudattamatta jättäminen yleensä kostautuu, olipa kyseessä artikkeli tai vaikkapa sitten väitöskirja. He pyrkivät tutustumaan perinpohjaisesti aihepiirinsä aiempaan tutkimukseen, arvioimaan ja käyttämään sitä sekä kunnioittamaan kollegojen ponnisteluja. Mitään oikoteitä tutkimuksen hallintaan ei ole. Se on kovaa työtä.
Toinen vaihtoehto on hylätä Törhösen teksti ja myöntää koko väitösprosessin pieleenmeno. Tiedekuntaneuvosto voi viheltää pelin poikki, jos esimerkiksi asiantuntijat tai vastaväittäjä ovat jäävejä tai prosessissa on muuten rikottu hyvää tieteellistä tapaa.
Mikäli tiedekuntaneuvosto uuden tiedon valossa huomaa tulleensa harhaanjohdetuksi, se voi esimerkiksi laittaa tekstin uudelle lausuntokierrokselle, mikä käytännössä tarkoittaa sen hylkäämistä. Toinen mahdollisuus on, että vastaväittäjä Esa Saarinen peruu varsinaisessa lausunnossa väitöstilaisuudessa esittämänsä puollon. Jos Saarinen näin toimii, hän tekee suomalaisen tieteen historiaa. Tiettävästi kukaan vastaväittäjä ei ole niin toiminut koskaan aikaisemmin. Päätösvalta on siinäkin tapauksessa tiedekuntaneuvostolla.
Jos työ hylätään, yliopisto joutuu siis kävelemään niin ohjaajien, esitarkastajien kuin vastaväittäjänkin ylitse. Se näyttää rumalta ja on ymmärrettävästi vaikea päätös, koska yliopisto joutuu samalla myöntämään epäonnistumisensa. Hylkääminen asettaa myös kaikki asianosaiset kiusalliseen tilanteeseen, erityisesti liian pitkälle päästetyn väittelijän. Toisaalta: tilanne on perin kiusallinen joka tapauksessa eikä vastuun kantajia ole ilmoittautunut jonoksi saakka.
Hylkäävä ratkaisu tuottaa todennäköisesti yliopistolle ja koko akateemiselle maailmalle kuitenkin vähemmän vahinkoa kuin tekstin hyväksyminen väitöskirjaksi. Se voi oikoa yliopiston arvokkuuden saamia lommoja. Se lähettää skandaalista aiheellisesti suivaantuneille professionaalisille tutkijoille ja väitöskirjaansa työstäville heidän kaipaamansa viestin. Se kertoo myös instituution halusta korjata toimintaansa – siis kantaa vastuu epäonnistumisistaan.
Taiteiden tiedekunnan dekaanin Satu Miettisen mukaan tiedekuntaneuvosto käsittelee asiaa joulukuussa.
Edit. 7.11.2023, 05:04. Pieniä kielellisiä korjauksia.
Comments